Oma terveys? Nivelreuma epäily?
HEI!
Ajattelin viime kirjoitukseen pohjustaa myös terveyttäni, josta ei ole ollut paljon kehumista, mutta aina on hyviä että huonoja päiviä. Mitä olen käynyt läpi? Minkälainen on tämän hetkinen olo ja mieli?
Viime syksynä aloitin ammattikoulun ja opiskelun lähihoitajaksi eli vuosi ollaan taputeltu.
Polveni alkoivat kipeytymään ja muuttamaan normaali muodostaan erilaisemmaksi. Oletin alkuun ei tässä ole mitään hätää vielä, että seurailen tilannetta. Aikaa kului oli hyviä ja huonoja päiviä välillä itkin, mutta en mennyt lääkäriin valittamaan. Lasten tukeminen ja ohjauksen työssäoppiminen alkoi ja tuli 8h työpäivät osittain paljon seisomista. Päivän loppu tunneilla huomasin kovat kivut jaloissa ja varsinkin kantapäässä myös puutumista. Ikävä tunne joka itketti ja sai mielenherkille se ei tuntunut hyvältä enkä tuntenut enään itseäni samaksi, mutta en vieläkään saanut itseäni lääkäriin vaan jatkoin kestämistä 9vk eteenpäin kun työssäoppiminen oli loppunut ja olin palannut koulun penkille. Puhuin ystäväni kanssa paljon menemistä lääkäriin ja että olisi väärä ala minulle, koska tuntemattomasta syystä jalkani ovat kipeät oikeastaan polveni.
Ensin menin koulu terveydenhoitajan kautta kun kaverini passitti minut sinne se katsoi polviani ja puhuimme vakavasti alasta ja tilanteesta, mutta jatkoin normaalisti teoria opintoja kun sain lääkäri ajan. Odotin kaksi viikkoa, että pääsin puhumaan lääkärille. Kipu oli heitellyt huonoista päivistä niihin hyviin. Aina en kärsinyt kivusta eli sitä ei ollut.
Lääkärille esitin asian hän heti sanoi minulle se voisi olla reuma ja uteli onko suvussa sellaista. Kerroin, että on. Lääkärillä oli myös huoli opiskelustani sillä alalla, jos reuma todettaisiin. Sain lähetteet röntgenkuvaan ja labroihin. Sinä päivänä kävelin asuntolaan enkä tunnille ja rojahdin sänkyyn, aloin itkemään huusin kaverille puhelimessa, joka oli tunnilla, että minulla ei voi olla reuma ei tässä iässä. Se tuntui tosi pahalta, koska se olisi voinut olla mahdollista. Oli tunne mylly viikkoja kun vaan mietti ja mietti...
Kävin lopulta röntgenkuvassa ja labrassa (6purkkia verta). Sitten sain ajan lääkärille ja lääkäri kertoi tulokset. Helpotuksena ei ollut reumaa, mutta osa arvoista heitteli. Mutta itkin silti kipuja oli välillä tunsin itseni hulluksi.
Aikaa meni taas olin lääkärin puheilla kun kivut eivät loppuneet puoli vuotta elänyt vaihtelevan kivun kanssa usko meinasi loppua. Pitkän ajan kun sai itseään lepuuttaa kivut katosivat, mutta pitkät kävelyt ja juokseminen ei enään onnistunut. Hommasin jopa polvituen, koska olin kaksi viikkoa töissä palvelukodissa ja se oli kokoajan seisomista se oli tuskaa. Yksi aamu vasen polveni sanoi "POKS" silloin säikähdin kaikki ei ole hyvin, mutta päätin jatkaa päivän kipulääkkeiden kanssa, koska valittaminen ei auttanut.
Lääkäri laittoi lähetteen ortopedialle ja nyt odotan sinne kutsua. Ihan mitä tahansa uutisia sieltä tuleekaan käyn kouluni loppuun ja haaveilen pääseväni ensihoitajaksi, mutta jos ei ole mahdollista aina on varasuunnitelmia. Tässä on koettu itkuista ja tunteista isoja vuoristoratoja.
Ps. Pahinta ei ole tieto vaan epätietoisuus.
Vähän pidempi höpötys tässä. saattoi olla sekava näissä mielen pohdinnoissa, mutta kunhan asia selviäisi ja tulisi se tieto niin helpottaisi oloani paljon.
Löydän aina jotakin positiivista arjesta ja se on ollut minulle tärkeetä niinkun minun läheiset, jotka auttaa. :) Hyvää juhannusta kaikille!
~Pauliina ❤
Ajattelin viime kirjoitukseen pohjustaa myös terveyttäni, josta ei ole ollut paljon kehumista, mutta aina on hyviä että huonoja päiviä. Mitä olen käynyt läpi? Minkälainen on tämän hetkinen olo ja mieli?
Viime syksynä aloitin ammattikoulun ja opiskelun lähihoitajaksi eli vuosi ollaan taputeltu.
Polveni alkoivat kipeytymään ja muuttamaan normaali muodostaan erilaisemmaksi. Oletin alkuun ei tässä ole mitään hätää vielä, että seurailen tilannetta. Aikaa kului oli hyviä ja huonoja päiviä välillä itkin, mutta en mennyt lääkäriin valittamaan. Lasten tukeminen ja ohjauksen työssäoppiminen alkoi ja tuli 8h työpäivät osittain paljon seisomista. Päivän loppu tunneilla huomasin kovat kivut jaloissa ja varsinkin kantapäässä myös puutumista. Ikävä tunne joka itketti ja sai mielenherkille se ei tuntunut hyvältä enkä tuntenut enään itseäni samaksi, mutta en vieläkään saanut itseäni lääkäriin vaan jatkoin kestämistä 9vk eteenpäin kun työssäoppiminen oli loppunut ja olin palannut koulun penkille. Puhuin ystäväni kanssa paljon menemistä lääkäriin ja että olisi väärä ala minulle, koska tuntemattomasta syystä jalkani ovat kipeät oikeastaan polveni.
Ensin menin koulu terveydenhoitajan kautta kun kaverini passitti minut sinne se katsoi polviani ja puhuimme vakavasti alasta ja tilanteesta, mutta jatkoin normaalisti teoria opintoja kun sain lääkäri ajan. Odotin kaksi viikkoa, että pääsin puhumaan lääkärille. Kipu oli heitellyt huonoista päivistä niihin hyviin. Aina en kärsinyt kivusta eli sitä ei ollut.
Lääkärille esitin asian hän heti sanoi minulle se voisi olla reuma ja uteli onko suvussa sellaista. Kerroin, että on. Lääkärillä oli myös huoli opiskelustani sillä alalla, jos reuma todettaisiin. Sain lähetteet röntgenkuvaan ja labroihin. Sinä päivänä kävelin asuntolaan enkä tunnille ja rojahdin sänkyyn, aloin itkemään huusin kaverille puhelimessa, joka oli tunnilla, että minulla ei voi olla reuma ei tässä iässä. Se tuntui tosi pahalta, koska se olisi voinut olla mahdollista. Oli tunne mylly viikkoja kun vaan mietti ja mietti...
Kävin lopulta röntgenkuvassa ja labrassa (6purkkia verta). Sitten sain ajan lääkärille ja lääkäri kertoi tulokset. Helpotuksena ei ollut reumaa, mutta osa arvoista heitteli. Mutta itkin silti kipuja oli välillä tunsin itseni hulluksi.
Aikaa meni taas olin lääkärin puheilla kun kivut eivät loppuneet puoli vuotta elänyt vaihtelevan kivun kanssa usko meinasi loppua. Pitkän ajan kun sai itseään lepuuttaa kivut katosivat, mutta pitkät kävelyt ja juokseminen ei enään onnistunut. Hommasin jopa polvituen, koska olin kaksi viikkoa töissä palvelukodissa ja se oli kokoajan seisomista se oli tuskaa. Yksi aamu vasen polveni sanoi "POKS" silloin säikähdin kaikki ei ole hyvin, mutta päätin jatkaa päivän kipulääkkeiden kanssa, koska valittaminen ei auttanut.
Lääkäri laittoi lähetteen ortopedialle ja nyt odotan sinne kutsua. Ihan mitä tahansa uutisia sieltä tuleekaan käyn kouluni loppuun ja haaveilen pääseväni ensihoitajaksi, mutta jos ei ole mahdollista aina on varasuunnitelmia. Tässä on koettu itkuista ja tunteista isoja vuoristoratoja.
Ps. Pahinta ei ole tieto vaan epätietoisuus.
Vähän pidempi höpötys tässä. saattoi olla sekava näissä mielen pohdinnoissa, mutta kunhan asia selviäisi ja tulisi se tieto niin helpottaisi oloani paljon.
~Pauliina ❤
Kommentit
Lähetä kommentti